tiistai 18. tammikuuta 2011

20 vuotta sitten

yolla 17. ja 18. tammikuuta valisena yona putosivat ensimmaiset Irakin ampumat
Scud-ohjukset Tel Aviviin. Herasin johonkin epamaaraiseen tunteeseen, kurkistelin
 parvekkeeltakin (sielta ei silloin paljon nakynyt, kun asuimme 1.kerroksessa).
 Avasin radionkin, ja kuuluttajan puheet olivat siina maarin hukassa, etta arvasin
jotain tapahtuneen. Muutaman minuutin paasta tuli sitten ilmahalytyskin, pikkuisen
myohassa. Ulinan loputtua heratin varovasti miehenkin. Ettei vaan pelastyisi.

Ohjuksia tulikin runsaasti sitten noin kuukauden ajan, tarkka luku oli kai 39. Pelkona
olivat kemialliset ohjukset, joita ei kuitenkaan onneksi ollut. Tavallisetkin tekivat
pahaa jalkea, useat rakennukset tuhoutuivat taysin. Kuolonuhreja oli jonkun ihmeen
kautta vain muutama, heistakin osa kaasunaamareihinsa tukehtuneita. Monet
Tel Avivin seudun asukkaat evakuoivat itsensa vapaaehtoisesti maalla asuvien
sukulaisten luo, ja tamakin osaltaan vahensi uhrien maaraa. Sen jalkeen, kun meidan
kadullemme noin 200 metrin paahan putosi Scud, miehenikin vaati muuttaa veljensa
luo. Siella olimme noin viikon ja minun vaatimuksestani palasimme kotiin. Toissa
piti kuitenkin kayda ja ruuhkat aamuin illoin olivat sanoinkuvaamattomat.

Ohjukset tulivat niin lyhyella varoitusajalla, ettei ollut aikaa siirtya pommisuojiin.
Niimpa jokaisessa kodissa oli muovein ja teipein suljettu huone, jonka piti suojata
vaestoa kemiallisilta aseilta. Sodan jalkeen tuli laki, jonka mukaan jokaisessa asunnossa
pitaa olla betonilla vahvistettu huone, jonka saa myos tiiviisti suljettua. Ikkunassa on
panssarilasin lisaksi paksut rautaiset luukut, ja ovikin on kuin kassakaapissa.

Kotikaupunkiini Ramat Ganiin tuli ohjuksia todella paljon. Kaupungissa asuu runsaasti
Irakin juutalaisia, ja he vitsailivatkin, etta miten Saddam heita nain pahalla muistaa.

Sodan loppuvaiheessa mieheni lahti Eilatiin armeijan palvelukseen, ja jokaisen halytyksen
jalkeen sain tietysti huolestuneita puhelinspoittoja sielta. Voin kuvitella millainen tappelu
oli sotilaiden keskuudessa puhelimesta, kannykoitahan ei silloin viela ollut.

5 kommenttia:

Tuula kirjoitti...

Onko siita jo niin pitka aika!? Jos muistan ihan oikein, niin olin menossa toihin aikaiseen aamuvuoroon ja kuuntelin uutisia radiosta ja kuulin raketeista ja teki mieli pysayttaa auto pikatielle siihen paikkaan.

Tama on naita "missa olit kun..."-juttuja minulle.

Jael kirjoitti...

Aika pitkä aika jo siitä.Asuin silloin Suomessa ja soitin aina välillä huolestuneena pojan isälle,joka katseli asuintalonsa KATOLTA rakettien putoamista ja vain nauroi kun olin huolestunut...

Jael kirjoitti...

Niin,ja kun asun vanhassa talossa,niin mulla ei tietenkään ole tuota turvallista huonetta....

Sateenkaari kirjoitti...

Kuulostaa hurjalta.Jotenkin niin epatodelliselta,kun itse ei ole sodan jaloissa koskaan ollut.Syntynytkin olen heti sodan loputtua.

Lisay kirjoitti...

Juuri sen talven asuin Helsingissa,joten seurasin uutisia sielta kasin....
Meillakaan ei asunnossa ole turvahuonetta.Alimmassa kerroksessa pommisuoja,ovi tiukasti lukittuna ja varmasti polyunen ja likainen.
Toivottavasti ei tarvitse koskaan kayttaa!!!